Synnytystarina-sunnuntai: Sailan viidennen aarteen vapaasynnytys oman kodin rauhassa.
Sep 01, 2024
Ensimmäinen synnytykseni oli pitkä ja toimenpidekeskeinen. Toisessa synnytyksessä sain kokea lääkkeettömyyden sekä luonnollisen ponnistamisentarpeen, mikä oli tajunnanräjäyttävää. Synnytys oli lempeä ja helppo. Kolmas ja neljäs synnytys oli sen seurauksena myös lääkkeettömiä, ihania ja lempeitä kokemuksia.
Kuitenkin sairaalasynnytyksissä oli asioita, mitkä varjosti kokemuksia; huonoja kätilökokemuksia, asioihin painostamista, synnytyksen jälkeinen aika (omat tunnemyrskyt, vauvan itkuisuus, valvomiset, maito ei noussut tarpeeksi aikaisin, huono sänky, toimenpiteet vauvalle... ) jne. Olin pohtinut, olisiko nämä asiat toisin, jos synnyttäisin kotona.
Kun aloin odottamaan viidettä lastamme, oli mulla heti alusta alkaen toiveena kotisynnytys. En kuitenkaan tiennyt, riittääkö mun rohkeus siihen. Olin jo edellisen lapsen kohdalla sitä pohtinut, mutta kuitenkaan ajatus ja toive ei ollut niin vahva, että olisin siihen prosessiin silloin lähtenyt.
Nyt toive synnyttää kotona oli eritavalla vahvana mielessä ja annoin ajatusten ja tunteiden virrata ja prosessin käynnistyä. Aluksi ajatuksena oli, jos löytäisin jonkun ihanan kätilön, jonka kanssa voisin tutustua ja pallotella aihetta. Pian selvisi, ettei meidän paikkakunnalle ole mahdollista saada kätilöä, kun sairaalaan on tunnin matka.
Mietin, kaatuuko kotisynnytystoive siihen, vai olisiko se kuitenkin mahdollista... Ja aloin kulkea ajatuksissani kohti vapaasynnytystä.
Prosessi eteni omalla painollaan. En aktiivisesti yrittänyt prosessoida mitään, vaan koen, että riitti kun oli toive kotisynnytyksestä, niin mieli teki tehtävänsä, käsitteli pelkoja ja epävarmuuksia ihan itsekseen, ilman ponnisteluja tai painostamista.
Mulla oli tosi rauhallinen olo kotisynnytyssuunnitelman kanssa; ajattelin, että antaa prosessin tehdä tehtävänsä ja jos oon synnytyksen lähestyessä valmis synnyttämään kotona, niin synnytän, jos pelkään liikaa, menen sairaalaan. Katsotaan miten käy...
Raskauden edetessä toive synnytyksestä vahvistui kokoajan. Kun kysyin itseltäni, haluanko synnyttää kotona vai sairaalassa, oli vastaus ehdottomasti kotona. Keskustelin kotisynnyttäneiden kanssa, kuuntelin tarinoita, hankin Marian Siunattu syntymä -oppaan, sanoitin omia pelkojani ja ajatuksiani. Harkitsin myös doulaa, mutta lopulta se ei tuntunut oikealta kuitenkaan.
Prosessin myötä olin tyytyväinen siihen, ettei mahdollisuutta kätilöön ollut ollut. Alkoi tuntua siltä, että vaikka mahdollisuus olisikin, haluaisinko edes kätilöä, todennäköisesti en.
Noin viikolla 30 miehelle valkeni, että olen tosissani suunnitelmani kanssa. :) Silloin alkoi hänen prosessinsa. Pienen alkujärkytyksen jälkeen hänen prosessi vaikutti käyvän yhtä itsekseen kuin omani, juteltiin yhdessä ja hän selvitteli asioita itsekseen. Ympäripuhumista ei tarvittu vaan hän oli siihen aika pian valmis.
Viimeisen kuukauden aikana jännitti ja pelotti. Jännitys liittyi kuitenkin enemmän itse synnytykseen, kuin kotona synnyttämiseen. Muistan edellisestä raskaudesta ihan samanlaisia fiiliksiä loppuajalta, se epävarmuus, synnytyksen mysteerisyys, synnytystuntemukset... Sanoitin pelkoja paljon. Se auttoi.
Viimeisen viikon oli rauhallinen ja luottavainen olo. Uskalsin sanoa itselleni, että synnytän kotona. Olin siihen valmis.
-----
Meillä oli ollut tiivis kesälomaviikonloppu siskoni perheen kanssa, paljon ulkoilua, uimista, ihania kesätouhuja. Maanantaina satoi. Istuin melkein koko päivän kiikkutuolissa, olo oli vetäytyvä, rauhaa kaipaava.
Illalla kymmeneltä menin keittiöön, jossa mies ja lapset oli aloittelemassa iltapalaa. "Vauva on kyllä jotenkin vaihtanut asentoa tai laskeutunut entisestään", tuumasin. Meni sekunteja ja tunsin, kun housuihin lorahti. Juoksin vessaan ja istahdin pöntölle, lorisi lisää. Lapsivettä, ymmärsin. Katsoin epäuskoisena itseäni peilistä, suu auki, tätä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Apua!
Jännitys vyöryi hyökyaaltona ylitseni. Mitä tämä tarkoittaa? Syntyykö vauva nyt? Onko kaikki hyvin, pitääkö mun sittenkin lähteä sairaalaan? Viikkoja vasta 38+4 ja vedet menee, niin epätyypillistä minulle. Neljä aiempaa lastani ovat kaikki syntyneet viikolla 40+ ja vedet menneet vasta syntymän hetkellä.
Ajatukset ja tunteet sinkoilivat. Aivan hurja jännitys. Halusin olla yksin. Rukoilin, että saisin selkeän tunteen, jos mun tarvii mennä sairaalaan tai jos voin turvallisesti jäädä kotiin. Sain heti rauhallisen tunteen, että mun on turvallista olla kotona, vauva on täysiaikainen, ja vesienmeno normaali synnytyksen käynnistyminen. ❤️
Syötiin iltapalaa yhdessä. Yhdentoista aikaan istuttiin olkkarissa koko perhe. Kerroin lapsille (9v, 8v, 6v, 4v) että vesienmeno tarkoittaa, että synnytys saattaa käynnistyä pian, ehkä yöllä, mutta toisaalta voi mennä vielä päiviä. Itse tiesin sisimmässäni, että synnytän pian. Meitä kaikkia jännitti, mua paleli.
Juteltiin siitä, että äiti synnyttää kotiin ja lapset voi nukkua. He tiesivät tämän, pitkään oltiin siitä puhuttu. Loppuraskauden mulla oli ollut vahva tunne siitä, että synnytän aamuyöllä, eikä siksi tarvita lapsille hoitajaa. Hoitajat oli kuitenkin varalla olemassa.
Esikoista mietitytti, jos heräävät kesken synnytyksen, eivätkä osaa jatkaa unia. Hänen toive oli, että eivät tule synnytykseen mukaan. Luvattiin pelata puhelimella, jos heräävät ja huomaavat synnytyksen olevan käynnissä ja se oli heille oikein mieluisa ratkaisu. :)
Mies nukutti lapset, itse menin sänkyyn. Kahdentoista aikaan tuli supistus, jonka tiesin synnytyssupistukseksi. Mies tuli viereen, en kertonut hänelle mitään, jotta hän saisi nukuttua. ❤️ Jännitti. Itsekin nukahdin pieneksi hetkeksi pari kertaa, supistuksia alkoi tulla säännöllisesti, harvakseltaan.
Kahden aikaan nousin, ei tuntunut enää mukavalta ottaa supistuksia vastaan sängyssä. Hipsin kylppäriin ja aloin valmistelemaan synnytystä. Koko raskausajan tunsin, että synnytän kylppärin lattialla, en kylpyammeessa vaikka sellainenkin meillä on.
Laitoin rauhallista kitaramusiikkia. Hain pyyhkeitä, juotavaa, sammutin valot. Välillä otin supistuksia vastaan hengitellen ja kylpyammeeseen nojaten. Oli rauhallinen ja kiitollinen olo. Supistusten tullessa kiitin, miten meidän kehot toimii.
Kolmen aikaan herättelin miehen ja kerroin synnyttäväni pian. 🥰 Pyysin tulemaan avuksi. Hän laittoi kynttilöitä, haki patjan, toi pyyhkeitä, syötävää, jumppapallon. Laitoin jumppamaton kylpyammeen eteen polville pehmusteeksi ja sen päälle pyyhkeitä. Ajattelin, että tähän synnytän. ❤️
Kaikissa mun synnytyksissä mies on ollut ihanasti läsnä kokoajan ja hieronut alaselän pisteitä kivunlievityksenä. Se on helpottanut tosi paljon, lievittänyt tuntemuksia.
Nyt kaipasin häntä tähän tapaan lähelle ja supistusten helpottajaksi. Nojailin jumppapalloon ja hän hieroi voimakkaasti alaselkää supistusten ajan. Supistusten välissä oltiin lähekkäin ja fiilisteltiin, kuinka ihanaa tämä kaikki on, kuinka ihanaa on saada vauva. Oli turvallista ja rauhallista. Supistukset oli vielä tosi siedettäviä vaikkakin voimakkaita.
Annoin äänen tulla, kuten se tulee mulla luonnostaan, matalana aaaaaa:na, rentouttaen, lievittäen tuntemuksia.
Jossai kohti jumppapallo alkoi ärsyttää, kun vei tilaa ja pyysin viemään sen pois, nojailin supistusten tullessa taas kylpyammeeseen, polvillani. Mies istui takanani jakkaralla ja muistutti hengittelemään, puhui rauhoittavasti. Antoi vettä ja pientä syötävää.
Supistukset tuntui jo voimakkailta ja muistan miettineeni, että huh mitä hommaa... Mietin ääneen, pitäskö laittaa vettä ammeeseen, helpottaisiko se. Mies laittoi veden lorisemaan, vaikka tiesin, etten ehtisi sinne ja synnyttäisin kuivalla maalla. Veden lorina kuitenkin rauhoitti ja lämmin vesi teki kylppäriin lämpimän kostean tunnelman.
Mies kuuli jonkun tulevan alakertaan. Odoteltiin supistus loppuun ja hän lähti katsomaan. Esikoinen oli tullut alakertaan ja kuullut veden lorinaa kylppäristä, eikä löytänyt meitä makkarista. Oli arvannut synnytyksen olevan käynnissä, ja palannut yläkertaan herättämään pikkuveljensä ja yhdessä pelaamaan. 🤭
Mies palasi ennen seuraavaa supistusta. Kuuntelin veden lorinaa, kitaramusiikkia, mies hieroi alaselkää. Alkoi tuntua painetta ja ponnistamisentarvetta. Kahden supistuksen ajan keho ponnisti jo lempeästi, ei kaikin voimin.
Kolmannella ponnistavalla supistuksella keho ponnisti jo voimalla, ääntä purkautui mukana, ponnistin itsekin. Olin toispolviseisonnassa. Keho ponnisti samalla supistuksella useamman kerran, tunsin pään olevan tulossa. Tulinen rengas, jonka läpi on mentävä, rohkeasti, pelottomasti. Vaikka tuntuu hurjalta.
Kosketin ihanan pehmeää päätä, vauva! Keho ponnisti voimakkaasti ja otin molemmin käsin päätä vastaan. Pää syntyi, ja keho humpsahti heti perässä lattialle pyyhkeiden päälle. Vauva rääkäisi samantien kuuluvasti, kuin kertoen, että kaikki on hyvin! Kello oli 4.18.
Pyysin miestä laittamaan valot päälle ja ottamaan kuvia. Nostin vauvan syliin, ihanan, viidennen aarteeni. Helpotuksen, onnen, kiitollisuuden kyyneleet, hän on täällä! Hän sai syntyä kotiin! Kaikki on hyvin! Kiitos Taivaan isä!
Kiepautin napanuoran pois kaulalta vaistonvaraisesti, painoin vauvaa rintaa vasten, katselin hänen kasvoja. Kuinka suloinen lapsi hän on!
Hän rääkyi oikein kunnolla ilmaisten selkeästi kaiken olevan hyvin. Istahdin patjalle ja tarjosin pian rintaa, mutta hän ei ollut heti halukas imemään, hetken päästä vasta.
Kuultiin, että 4v oli herännyt, mies meni hakemaan hänet katsomaan tuoretta pikkuveljeä. "Mää ihmettelin, että kuka täällä oikein rääkyy" hän tuumas. Ihasteltiin ja ihmeteltiin yhdessä, hän oli liikuttunut vauvasta ja tämän itkusta.
Noin vartti syntymästä tuli aika tuntuva jälkisupistus, joten nousin ja menin kyykkyyn metallikulhon päälle, johon olin aikonut istukan synnyttää. Ponnistin vähän ja istukka tuli helposti kulhoon. Nyt on synnytys ohi, ajattelin. ❤️
Mies haki myös pojat katsomaan uutta pikkuveljeä. Kaikki oli haltioissaan. Viiden aikaan herätettiin myös 6v ja sitten oltiin koko perhe koolla kylppärissä, omassa rakkaassa kodissa, ihastellen, ihmetellen elämän ihmettä. Kaikkien mielestä oli ihanaa, että sain synnyttää kotona. Ja vauva tietysti ihanampi kuin kukaan osattiin kuvitella. 🥹
Noin tunnin päästä syntymästä mies sitoi napanuoran ja leikkasi sen. Annoin vauvan miehelle ja suihkuttelin itseni. Kello alkoi olla kuusi, heinäkuinen valoisa aamu. Mentiin olkkariin ja lapset halusivat sylitellä vauvaa vuorotellen. ❤️
Mies punnitsi vauvan kalavaa'alla, 3860g. 😊 Kuuden aikaan menin sänkyyn, omaan pehmeään ja mukavaan sänkyyn vauva vierelläni. Lapset kävi jatkuvasti silittelemässä, ihastelemassa, ihmettelemässä.
Ei maltettu kukaan nukkua. ❤️
Kiitos tästä elämän ihmeestä! Kiitos, että saatiin perheenä kokea tämä uskomattoman ihmeellinen tapahtuma. Kiitos, että pieni rakas sai syntyä kotiin ja aloittaa elämänsä niin kuin olimme toivoneet. 🤍
_____________________
Postpartumfiiliksiä:
Pieni ukkeli, kahden viikon ikäinen.
Haikealta tuntuu, että ekat kaks viikkoa on jo takana. Se on niin ainutlaatuista. 🥹 Täydellinen symbioosi. Ohikiitävä, taianomainen rakkauskupla, joka menee niin nopeesti ohi vauvan kasvaessa.
Vauva viettänyt kohtuasennossaan, pienessä mytyssä sylissäni lähes kaiken ajan, nukkunut paljon.
Ja sen kerran, kun on nukkunut muualla, on tuntunut väärältä, syli tyhjältä.
Onneksi hän on kaivannut syliä paljon, se on auttanut mua malttamaan mieleni, lepäämään tarpeeksi. Ja onneksi oon ymmärtänyt nauttia joka sekunnista.
Jokainen vauva tuntuu vain entistä ihmeellisemmältä, entistä ihanammalta jos mahdollista. Entistä suuremmalta lahjalta. Sydän taas niin täynnä rakkautta.
Ihmeelliseltä tuntuu ajatella myös synnytystä, tämän pienen syntymää. Niin upeaa ja samalla niin luonnollista, arkistakin. Osa meidän kaikkien elämää, tulevaisuuden ihmeellisiä muistoja.
Oon kokenut sen vaikuttaneen paljon myös tähän aikaan synnytyksen jälkeen. Tähän seesteisyyteen, tyyneyteen, tasapainoiseen oloon. Tyytyväisyyteen ja onneen.
Kotona oon saanut olla sataprosenttisesti turvassa. Mikään eikä kukaan oo triggeröinyt mua tänä herkkänä aikana, synnytyksessä ei ollut mitään, mikä olisi jäänyt vaivaamaan, ei oo ollut vieraita ihmisiä, vierasta sänkyä, yksinäisyyttä, epävarmuutta, toimenpiteitä vauvalle.
Eikä minkäänlaista tunnemyrskyä.
Herkkyys on näyttäytynyt mulle tällä kertaa vain herkkyytenä tuntea vahvasti kaikki se ihana, ihmeellinen, kaunis, mitä tämä vastasyntynyt tuo.
Kaikki vauvan kanssa sujunut täydellisen mutkattomasti. Vauva ollut rauhallinen, kuten minäkin, imetys ollut sujuvaa ja vauva saanut tarvitsemansa. Kiitollisuus kaikesta on ollut aivan ylitsepursuavaa.
Tottakai elämä on nyt myös opettelua. Jokainen etsii uutta paikkaansa, kokonaisuus uutta järjestystä. Monenlaista tunnetta mahtuu tähänkin aikaan, jokaiselle seitsemälle meistä.
Mies on kannatellut paljon ja onneksi hänkin pitänyt tärkeänä mun lepoa ja symbioosia vauvan kanssa. Hän on vielä kaksi viikkoa lomalla. Niin kiitollinen tästä mahdollisuudesta rauhalliseen alkuun.
Vähitellen minäkin täältä kuplasta herään, uudestisyntynyt äiti, vastasyntyneeni kanssa, uudenlaista arkea elämään.
Kiitos elämä. ❤️
Liity sisäpiiriin!
Tilaa Juuri Maman uutiskirje ja pysyt kuulolla uusimmista kursseista ja kirjoituksista.
