Synnytystarina-sunnuntai: Paulan toinen vapaasynnytys

Esikoisemme oli noin kahdeksankuinen, kun loppukesästä -23 saimme tietää odottavamme toista lasta. Alusta asti oli selvää, että tämäkin vauva saisi syntyä kotiin. Raskausaika oli minulle suhteellisen helppoa ja mukavaa aikaa, ja vietin sen kotona esikoista hoitaen. Kävin neuvolassa muutaman kerran lähinnä isyys- ja raskaustodistuksen tiimoilta. Neuvolan suhtautuminen kotisynnytykseen oli kielteinen. Myös moni lähipiirissäni pelkäsi minun ja vauvani puolesta. Koin painostusta synnyttää sairaalassa, sekä pelottelua eri komplikaatioista. Yritin olla piittaamatta muiden peloista, mutta välillä minua ahdisti niin, että valvoin öitä asiaa miettien. Minua turhautti se, etteivät muut olleet kiinnostuneita ottamaan selvää luonnollisen ja häiriöttömän synnytyksen turvallisuudesta ja hyödyistä sekä äidille, että vauvalle. Että minä se vain olin vinksahtanut, kun halusin vaarantaa itseni ja lapseni, ja että oli vain sattumaa, ettei mitään pahaa ollut käynyt ensimmäisessä kotisynnytyksessäni. Sain onneksi pidettyä itseni kotisynnytyskuplassa lukemalla ja kuuntelemalla paljon kotisynnytystarinoita ja hiljentymällä päivittäin, tunnustelemaan vauvaa ja sydäntäni. Myös mieheni luottamus minuun auttoi paljon.

Huhtikuu rv 40+5. Lauantaina alkuillasta kun olin kotiutunut jäsenkorjauskurssilta ja syötin esikoista pöydän ääressä, huomasin vaimeiden supistusten hiipivän alaselkään ja vatsalle. Ihanaa, vihdoin! Kerroin miehelleni, että tänään se taitaa syntyä. Jatkoin askareitani ja illan mittaan aallot voimistuivat ja tihenivät. Menimme pihasaunaan ja siellä lämmössä ja suihkun alla oli miellyttävää kuulostella tuntemuksia. Ymmärrän nyt, miksi niin moni äiti on synnyttänyt saunassa. Kun lämmin vesi virtasi vatsallani supistuksen aikana, minun ei tarvinnut ollenkaan keskittyä pitämään itseäni rentona. Lämpö ikään kuin teki sen puolestani.

Kotiin päästyämme esikoinen meni nukkumaan ja pääsin vihdoin vaipumaan synnytyskuplaan pienessä tupakeittiössämme. Emme olleet järjestäneet hoitajaa lapselle, sillä luotin siihen, että vauva syntyisi vasta esikoisen nukkuessa.

Makoilin sohvalla, olin kontillani lattialla ja pyörittelin lantiota jumppapallolla. Mieheni pisti tulet takkaan ja laittoi soimaan valaiden ääniä. Hiljennyin kuuntelemaan ja ihan kuin olisin uiskennellut valaiden kanssa tummissa meren syvyyksissä. Katselin aiemmin maalaamiani värikkäitä synnytystauluja. Tunsin itseni onnelliseksi ja kiitolliseksi. Syvään hengittely laskien 15-25:een ja hiljalleen hymisemällä ilmaa ulos auttoi rentoutumaan supistusten aikana, eivätkä tuntemukset käyneet liian voimakkaiksi. Välillä mies koitti hieroa minua, mutta koin kosketuksen ja paineen selässä vain häiritsevänä ja käskin häntä lopettamaan. Hän teki minulle pari leipää, jotka söin vaikken ollut kovin nälkäinen. Makoilin sohvalla kyljelläni ja nukahdin joksikin aikaa.

Ehkä noin puoliltaöin, kun olin herännyt ja käyskentelin lattialla eri asennoissa, aloin tuntemaan kehon hallitsemattoman ponnistusrefleksin. Tässä vaiheessa aloin tihkumaan kirkasta nestettä ja verta. Keho ponnisteli voimakkaasti monet kerrat itsekseen. Ihmettelin että eikö se jo synny, olihan esikoinen syntynyt ihan muutamalla ponnistusrefleksillä! No, tulkoon vaan ihan rauhassa.

Minulle tuli välillä ihan hirveän kylmä ja puin kaikki kylpytakit päälleni, ja hetken päästä minun oli taas kauhean kuuma ja riisuin kaiken. Vaihdoin asentoa kontiltani nojaamaan polvillani taaksepäin selkä jumppapalloa vasten. Tämä voimisti ponnistusta entisestään. Kokeilin kädellä alapäätä ja tunsin ylempänä sormenpäissäni jotakin pehmeää pullistuvan, varmaan sikiökalvon, ja sen takana jotain kulmikasta, mikä ei kyllä tuntunut päältä. Mitähän ihmettä. Jatkoin antautumalla voimakkaille ponnistuksille välillä nojaten selälläni palloon, välillä etukenossa sohvaan. Tätä jatkui ja jatkui ja mikään ei ollut muuttunut, kun kokeilin uudestaan. Olikohan kaikki hyvin?

Aloin väsymään, enkä millään olisi jaksanut pitää silmiä auki. Mielessäni alkoi pyörimään ambulanssin soittaminen paikalle. Mitä sanoisin, mitä he voisivat tehdä..? Kuvittelin hoitajat astelemassa sisään asuntoon. En tuntenut kipua, mutta kehon ponnistusvoima oli kovin intensiivistä ja raakaa. Hetki vielä, jaksan kyllä.. Mieheni oli koko illan ollut samassa huoneessa kanssani, lähinnä sohvalla istumassa ja omia juttujaan tekemässä. Minusta oli hyvä, että hän oli lähettyvillä, mutta hiljaa. Välillä minua kyllä ärsytti, kun hän vain istui siinä. Mutta eipä hän paljoa muutakaan voinut. 

Äkkiä tunsin kovan tarpeen mennä selälleni makaamaan lattialle. Makasin matolla ja tunnustelin käsillä vatsaani. Missä olet pikkuinen? Nousin hetken päästä taas roikkumaan sohvaa vasten ja vaikersin miehelleni jotain, miksi tämä on niin vaikeaa, ei se tule ikinä ulos, voi luoja..!

Seuraavilla ponnistuksilla alkoi tapahtumaan. Pyysin miehen vierelleni, nyt se tulee! Tunsin kovan paineen, lävistävän voiman purkautuvan sisältäni. Minua alkoi naurattaa ja pian vauvan pää syntyi. Tunnustelin pientä päätä ollessani kontillani, olihan se pää? Mies puheli jotain rauhoittavaa vauvalle, mikä sai minutkin rauhoittumaan. Seuraavalla ponnistuksella loput vauvasta syntyi mieheni käsiin. Se tuntui ihanalta ja niin helpottavalta. Samalla hetkellä vauva alkoi parkumaan ja mies pujotti hänet jalkojeni välistä syliini. Hän oli niin pikkuinen ja veren tahraama! Kello oli varttia vaille kaksi yöllä.

Tärisin kylmästä. Mieheni auttoi minut sohvalle puolimakuulle ja puki kylpytakin päälleni. Vauva rauhoittui rinnalle ja alkoi imemään. Supistelu jatkui, kunnes n. 15-20 min kuluttua istukka syntyi sohvalle jalkojeni väliin, josta mies noukki sen kulhoon viereeni. Esikoinen heräsi yläkerrassa ja mies toi hänet unenpöpperöissä tervehtimään vauvaa. Taapero hymyili ja oli suu auki ihmetyksestä. Siinä vietimme suloisen hetken, kunnes pian olimme kaikki valmiita nukkumaan. Kun esikoinen oli nukahtanut, mieheni leikkasi ja sitoi napanuoran. Vauva itki hieman, mutta rauhoittui pian ja nukahti. Olin aiemmin harkinnut lotussyntymää, mutta käytännössä se olisi ollut meille vaikeaa toteuttaa. Jäin sohvalle nukkumaan pieni vastasyntynyt kainalossani.

Seuraavana päivänä meille tuli kotikätilö tekemään syntymätodistuksen ja  perustarkastuksen. 4,2kg 53cm.

Olin päättänyt aiemmin, että jäisimme vauvan kanssa kotiin pesimään, enkä nousisi ensimmäisen parin viikon aikana sohvalta kuin vessassa käymään. Esikoisen kotisyntymän jälkeen olimme tietämättöminä menneet sairaalaan syntymätodistuksen vuoksi, mutta saimmekin lastensuojeluilmoituksen, pelottelua, syyllistämistä ja stressiä, mikä ei juurikaan tukenut synnytyksestä palautumistani. Tällä kertaa oli ihanaa vain levätä vauva kainalossa ilman kiirettä mihinkään. Palautumiseni oli paljon nopeampaa ja arki vauvan ja taaperon kanssa lähti hyvin rullaamaan. ♥️