Synnytystarina-sunnuntai: Meerin elämänvoimainen vapaasynnytys

Viime keväänä kutsuttiin meille uusi sielu perheeseen, ja pian kerroinkin jo hänestä meidän rakkaalle ystävälle, joka on myös kotilo ja joka oli edellisessä synnytyksessä myöskin mukana. Esikoisen kohdalla synnytys oli suunniteltu tapahtuvan kotona, mutta siirryttiin synnytysmatkan pitkittyessä sairaalaan. Tiesin jo edellisen synnytyksen jälkeen heti, että tulevat lapset syntyvät kotona.

Odotusaika eteni erittäin rennosti flowssa, omalla painollaan ilman tutkimuksia, kuvauksia tai mittailuja. Tapa sopi itselleni paremmin, kuin että seurataan jatkuvasti kaikkea. Näin matkan varrella unia synnytyksestä, synnytyspaikasta ja myös siitä ettei kotilo ehtinyt meille syntymän hetkelle. Näin unta että vauva on tummatukkainen ja hymyilee kun ensi kertaa kohdataan. Neuvolan sijaan kävin paljon erilaisissa äitiys- ja naistenpiireissä sekä retriiteillä. Lisäksi kävin vyöhyketerapiassa, kirjoitin paljon, ja kuuntelin koti- ja vapaasynnytysjaksoja eri podcasteista sekä lisäksi kuuntelin Maria Nordinin synnytysaffirmaatioita. Lähes aina, kun ajelin töihin (noin tunnin matkan päähän) kuuntelin jotain synnytykseen liittyvää.

Talvella pyysin synnytystiimiin rakasta ystävää. Hän oli synnyttänyt esikoisensa kotona, mikä toi tärkeää tukea ja viisautta mukaan. En tarkoita että ystävältä kyselisin asioita ja sieltä tulisi vastauksia, vaan että vierelläni on nainen joka tietää ja tuntee mitä käyn läpi. Elämä toi mukanaan omat kommervenkkinsa, kuten on tapana, ja kotilomme lähipiiristä lähti henkilö ajastamme ikuisuuteen, mistä seurasi päivän parin katkos kotilon päivystysaikaan. Oltiin jo alusta asti sovittu että kotilo olisi meillä ensisijaisesti esikoisen kanssa, ja apukäsinä, taustalla ja toiveena oli myös että hän tulisi synnytystilaan vasta pyydettäessä. Se, että meidän piti varautua muutenkin pieneen katkokseen kotilon päivystykseen ja omat toiveet siitä ketä syntymän tilassa olisi, saivat aikaan päätöksen luopua kotilon palvelusta, eli päädyimme synnyttämään ilman häntä. Päätöksen jälkeen oli niin hyvä olo, kaikki oli selkeää ja kirkasta. Meillä oli ystäväperhe synnytystiiminä, kotilon amme ja kaikki tarvittava, vauva saa syntyä.

Monet kyseli lasketusta ajasta, jota itse tietoisesti en pitänyt mielessä, tai ajatellut olevan tärkeää, mutta kyselyt nostivat sen aina kyllä esiin. Vaikken ehkä edes ollut laskenut sitä oikein, eihän käyty kertaakaan neuvolassa tai tutkituttamassa mitään odotusaikana, eikä kierto ole aina saman pituista jne, joten tavallaan meillä ei ollut laskettua aikaa. Helmikuun alun vastasin kyselijöille. Sieltä myös alkoivat ensimmäiset aallot ja tuntemukset. Muutaman viikon ajan iltaisin tuli hyviä tuntemuksia, jotka yön aikana eivät voimistuneet. Tuntui myös että vauva laskeutuu vauhdilla. Kärsivällisyyttäni koetteli.

Kun oli tämän talven pahin lumimyräkkä, kävelin merenrantaan kalliolle tuuliseen ja märkään tuiskeeseen itkemään, päästämään irti vielä irtipäästettävistä. Sain apua ja voimaa, jostain, iäisestä. Kävelin hymyillen, täysin lumen ja veden peitossa takaisin kotiin. Ajattelin, että nyt tämän jälkeen synnytys varmaan käynnistyy, oli puhdistunut ja voimaantunut, varma olo. Ei käynnistynyt.

Päiviä meni, kunnes tajusin että olen aika paljon ajankohtaisten asioiden äärellä ja lueskelen maailman menoja. Viestin vauvalle että täällä on toosi sekava meininki, alitajuisesti. Eli että ei kannata tulla. Sitten tajusin vaihtaa viestiä: meditoin ja mantrasin turvallisesta maasta joka syntyy tämän eriskummallisen ajan, kaaoksen ja sekavuuden seurauksena. Että on todellakin turvallista syntyä.

Seuraavana aamuna alkoi tuntemuksia tulemaan, satunnaisesti ja lempeästi, heräsin niihin. Ajattelin että jee ihanaa, mutten antanut sen enempää huomiota koska muistin tosiaan että ne voi lakata aivan hyvin. Päivä meni esikoisen kanssa leikkiessä, siivotessa kotia ja ruoan parissa. Peruspäivä. Illan tullen ajattelin että ehkä nämä nyt pysyy kun on koko päivän mittaan tullut epäsäännöllisesti mutta kuitenkin. Tein tuhdin seremoniakaakaon ja kävin synnytystilassamme, lueskelin kirjoittamiani viestejä minulle, tuoksuttelin taivaallista synnytyssuolaa ja laventelia.

Soitin ystävälle, kello oli seittemän paikkeilla, juteltiin rauhassa ja tunnustellen että pitäisikö heidän tulla tänään vai aamulla.. en osannut sanoa, mielestäni kaikki oli hyvin lempeää eikä synnytys ollut niin sanotusti käynnissä, naureskelin että en tiedä mitä tehdä, sovittiin että tunnustellaan ja soitellaan pian taas. Kahdeksan tienoilla soitin uudelleen että ehkä teidän kannattaa lähteä niin ei tarvitse yöllä sitten ajella.. ja he lähtivät meille Turusta, reilun tunnin matkan päästä. Esikoinen oli melko energioissa iltaa kohden ja selkeästi aisti tilanteen. Isänsä laittoi hänet unille yhdeksältä, simahti heti. Pyysin puolisoni nukutuspuuhista luokseni, en välittänyt että herääkö tyttö, oli saatava mies luokseni: hei luulen että tuo amme pitäisi nyt varmaan täyttää!

Ammeeseen lorisi vesi, minä otin vastaan aaltoja jotka olivatkin jo kivan intensiivisiä — ja niitä tuli usein, tiheästi. Piti mennä useasti vessaan, vatsa tyhjeni kuin tilauksesta ja ah minkä lepohetken kroppa saikaan kun olin vessassa. Heti kun nousin pystyyn aallokko alkoi, ja todella voimalla. Löysin myös puolikyykyn, joka antoi pientä paussia aalloille, menin välillä mielitietoisesti kyseiseen asentoon jotta sain levättyä edes hetken. Yhtäkkiä olin jossain muualla. Huh mikä voima, ajattelin vaan että ompas tämä yhtäkkiä niin hurjaa.

Mietin kauratyynyä, puolisoni lähti lämmittämään, huusin hänet pian takaisin: ei kauratyynyä vaan ämpäri. Oksetti. Ei tullut mitään. Sitten tuli taas voimakas tuntemus, ja heti sen jälkeen oksennus. Tämä toistui joitain kertoja. Puoliso putsasi vadin ja ehti tuoda puhtaana takaisin uudelle aallolle ja oksennukselle, joka oli pientä, lähinnä vettä. Ajattelin että ’kaikkea sitä, että oksennustakin, noh tämähän sopii’.

Enää ei toiminut se taianomainen kyykky lepotaukoon, tuntui että vauva on niin alhaalla jo.. Antaudu, antaudu, antaudu. Annoin äänieni tulla. Annoin kehoni mennä asentoihin ja liikkeisiin johon halusi. Kun otin aaltoja kiittäen vastaan ja puhuin (tai huusin) että se on tärkeä, aalto ei ollutkaan enää niin voimakas. Ihmeellistä, mutta loogista. Konttasin, ja keinuttelin. Patjat ja tyynyt oli ihania. Ajattelin että miten voin jaksaa tätä kolmea päivää jos nytkin venyy kuten esikoisen kanssa. Vauhti oli jotenkin niin hurjaa ja väkevää.

Oli siirryttävä ammeeseen. Tuntui että oli taas vessahätä. Konttasin ja murisin itseni kylppäriin ja puolisoni auttoi veteen. Ajattelin että menenköhän liian aikasin. Viimeeksi ehkä menin. Synnytys hidastui silloin. Tässä voi kestää vielä, aaaa ei kun nyt vaan äkkiä aammeeesseeen.

Vesi oli täydellistä, kuumaa, tukevaa ja silittävää. Asetun polvilleni, aaltoja tulee. Märkä tukka liimautuu naamaan. Hengitellen. Aalto, !poks! ja lapsivesi vapautui. Lapsivesi tuntui kuumemmalta kuin ammeen vesi. Upea tunne, ihmeellistä ja nousi ajatus että tämähän etenee. Aaltoja, voimakasta huutoa. Oho minun keho ponnistaa. Aalto, huutooaaaa. Taas ponnistuttaa. Hengittelyä. Aalto, huutoa murinaa kiljumista, avunhuutoa: Esiäidit tukekaa.

Tekee mieli kokeilla, ja kyllä, tunnen käsilläni vauvan päälaen! Herranvallat se on jo pää! Pysähdyn ja rauhoitun. Saan mielenrauhan ettei tässä menekään kolmea päivää. Hurja vauhti rauhoittuu, sielu pääsee taas mukaan matkaan.

Taas mennään. Intensiivisin aalto, huutoa, pitkään. Huudan voimaa. Polttavaa ja pyöreää tunnetta. Ai tämä on se mistä naiset puhuu, tulinen portti josta mennään, ei kysymyksiä. Naisen todellinen feminiinienergia on niin pyöreää.

Pää syntyy, puoliso riemastuu: Pää! Pää näkyy! En näe kummin päin se on mut pää näkyy jo! Sanoin että ethän koske tai jotain vastaavaa.

Saan tauon. Polttavaa ja kireää, erittäin taianomainen tila, intensiivinen, maailmojen välissä, ja taas ihana tauko väkevään vauhtiin, ah. Pidän asentoni niin että vauvan pää on vedessä. Hengittelen, rauhoitun, ja jopa nautin: Tiedän että vauva on niin pian sylissäni, matka on ollut väkevä ja me ollaan tehty tämä. Ja taas mentiin.

Aalto, pisin ja voimakkain huuto mitä olen kokenut, vaikken tavallaan huutanut vaan joku muu, olin mieleni kanssa muualla.

Muu keho syntyy.

Vauvamme syntyi. <3

Puolisoni ottaa hänet käsiinsä, pitää vedessä. Käännyn ympäri vaiston omassa hyvin vikkelästi. Nostan vauvan vedestä, pujottelen samalla napanuoran kaulalta. Nostan vauvan rinnalle. Vauva hymyilee ja hänellä on silmät auki. Ihmetellään, tervehdin. Hieron hieman selkää, pieni itkun tyylinen tulee. Vauva lepää sylissäni silmät auki.

Puolisoni kysyy kumpi hän on, ai niin! Poika!! Mitä ihmettä, olin niin varma tytöstä. Nauretaan ja ihastellaan, iloitaan. Ai niin kello! Unohdettiin aivan täysin kello! Puolisoni rientää hakemaan ja mietitään kauankohan oltiin oltu ammeessa jo. Kun hän tulee, kertoo että ystävämme olivat saapuneet meille, laittoivat petiä siellä.

Poikamme syntyi 23:30. Enkä voi käsittää, olin aatelmissani jossain perjantaiaamun tunneilla jo. Matka oli niin pitkä, voimakas ja intensiivinen. Olin todella ihmeissäni tuosta ajasta, että oltiin vielä torstai-illassa, mikä tarkoitti että kaikki tapahtui noin kolmessa neljässä tunnissa. Toisaalta hentoja tuntemuksia ja lempeää aaltoilua oli tullut silloin tällöin pisin päivää. Mikäköhän siinäkin on, että sitä ei usko että synnytys on käynnissä vasta kun tuntee omin käsin vauvan pään?

Ammeesta teki mieli siirtyä sänkyyn aika vikkelään. Kylppäri oli jotenkin todella kuuma ja kostea. Pyydettiin apukäsiä, ystäväni tuli tilaan. Mieheni kanssa auttoivat minut vauvan kanssa sänkyyn, jossa vauva sai ensimaidot.

Tuntemukset olivat edelleen intensiivisiä ja muistan ajatelleeni että tuleekohan sieltä oikeasti toinen, kun oli niin voimakasta. Piti vaihdella asentoja. Tuntui tosi epämukavalta, verraten vauvan aaltoihin. Ystäväni auttoi sanoin ja olemuksella, mieheni tyhjenteli ammetta taustalla ja järkkäsi. Sitten istukka syntyi sänkyyn, hienosti perjantain puolella noin 1,5h myöhemmin. Oltiin valittu vauvalle lotus-synnytys, joten napanuoraa ei katkaistu.

Viisaan naisen, rakkaan ystäväni, sekä puolisoni tuki ja rakkaus kannatteli minut ja vauvan lempeästi ensimmäiselle yölle, ja mikä ihaninta, omassa sängyssä.

Moni asia meni intentioiden mukaan, mutta moni ajateltu asia meni toisin, esimerkiksi synnytyssiskon oli tarkoitus kuvata synnytys, mutta eivät ehtineet paikalle. Laitettiin kyllä oma kamera ottamaan videolle syntymää, mutta ei siitä näe juuri mitään, kun tila on niin hämärä. Ehkä vauva halusi saapua juuri näin, ilman kuvauksia : ) Lisäksi olin ajatellut viettäväni ammeessa pidemmän ajan kuin noin 20 minuuttia, tiesin että se on nautinnollista ja olihan se, olisin voinut mennä paljon aiemmin.

Tämä synnytys oli niin intensiivinen ja voimakas, kaikki tapahtui niin äkkiä ja todellisella iäisellä voimalla, että olin synnytyksen jälkeen melko kauankin vielä jossain muualla. Sekä tavallaan järkyttynyt ja super ihmeissäni, hiljaisena ja mietteliäänä. Syntymän voima on jotain mystisen suurta, jota on erittäin vaikea verbalisoida. Jotain mikä on itsessäni, mutta tavallaan kun ei laisinkaan liity minuun. Minun piti osata antautua ja ikään kuin seurata vierestä, ja se todella tapahtui. Voima pisti mieleni sivuun ja tunteet jotka siitä seurasi olivat järkytys, tietynlainen nöyryys ja todellinen pienuuden tunne. Olin myös ihmeissäni, kun en itkenyt onnesta kuten esikoisen kohdalla. Olin niin hämmästynyt kaikesta. Olin ensimmäiset hetket ja jopa päivät ennemminkin vakavana.

Sain kokea ja tuntea kehoni viisauden. Ja tiedän nyt enemmän siitä mitä on Luojan voima sekä sen miten viisaasti ja viisaaksi nainen on luotu jokaikistä hiuksen hienoa säätöä myöten.

- Meeri