Synnytystarina-sunnuntai: lempeästi omassa kuplassa

Heräsin 18.1 yöllä n. klo: 2:30, vaihdoin pikkuisen asentoa ja huomasin jotain pientä kosteutta jalkojeni välissä. Ajattelin sen olevan vain valkovuotoa, mutta päätin kuitenkin nousta vessaan. Kun nousin seisomaan nestettä tulikin jo enemmän ja suuntasin perhosia vatsanpohjassani suihkuun. Olin vielä aivan unenpöpperössä ja mietin, voisiko tämä olla lapsivettä. Tottakai se oli ja tiesin oikeasti itsekin, mutta selvästi halusin hämmentää itseäni kysymällä tällaisen kysymyksen mielessäni. Kävin suihkussa ja soitin kätilölle. Menin herättämään puolisoni, jota pyysin liimailemaan tekemiäni voimalauseita kirjahyllyjen oviin, kun ne olivat vielä muuton jäljiltä laittamatta ja koin tärkeäksi saada ne esille, vaikka en niitä lopulta kertaakaan katsonut. Meitä molempia selvästi vähän jännitti, apua nytkö meidän kolmas pieni jo syntyy, eihän me olla vielä edes sisäistetty koko asiaa!

Minä hipsin uudelleen suihkuun pesemään hiuksiani ja hymyilemään itsekseni tanssien, olin päättänyt ottaa jokaisen aallon vastaan hymyillen, joita tässä vaiheessa tuli jo säännöllisesti, tiuhaan ja ne olivat oikein voimallisia! Kuuntelin suihkussa Marian ja Reinon tekemää Sydämen rumpu-meditaatiota, josta oli muodostunut tässä raskaudessa minulle hyvin tärkeä kuunnelma. Se kosketti minua ilmestymisestään saakka jostain todella syvältä sisimmästäni. Puolisoni kanssa laitoimme kynttilöitä ja tuoksuja, joista olimme etukäteen sopineet. Hänellä oli kirjoitettuna ylös hengitystekniikoita, näitä tuoksuyhdistelmiä ja muita muistiinpanoja, mistä olimme pitkin raskautta keskustelleet Juuri Maman inspiroimana ja Birth to heal-kurssilta kuunnelleet, jotta hänellä olisi omia työkaluja synnytyksessä ja hänen tarvitsisi mahdollisimman vähän esittää minulle monimutkaisia kysymyksiä.

Tässä hyvin alussa huomasin, että en olekaan enää ”täällä”. Aallot olivat hyvin intensiivisiä ja olin suihkussa aloittanut myös hengitykseen keskittymisen ja vaipunut omaan kuplaani. Siirryin jossain vaiheessa ammeeseen olohuoneeseemme ja olin siellä koko ajan vauvan syntymään saakka. Minulla soi kuulokkeissa edelleen Sydämen rumpu -meditaatio, laitoin sitä uudelleen ja uudelleen alusta soimaan. Puolisoni kaatoi vettä alaselälleni, mikä rentoutti ja sain itse keskittyä vain omassa kuplassa oloon. Nyt kun palaan tähän tunteeseen, en osaa erottaa mitä olen ajatellut tai tehnyt noiden tuntien aikana ja tämä oli tavoitteeni, että voin antautua täysin. Joitain kertoja muistan kuin nukahtaneeni ja havahduin muutamasti voimakkaampaan aaltoon ja ”tietoisuuden heräämiseen”.

Meidän tytöt olivat heränneet jossain vaiheessa ja katselivat jonkin aikaa jännittyneinä tapahtumien kulkua, mutta siirtyivät omaan huoneeseen muihin touhuihin, kun pikkuveli ei heti tullutkaan. Näin kuulin jälkikäteen, itse en ole rekisteröinyt tästä mitään muuta kuin kerran avasin silmiäni hieman ja näin heidän istuvan sohvalla. Oli tietoinen valintani pitää puhelinta koko ajan lähelläni ja kuulokkeet korvissa, koska olin koko raskauden kuunnellut harjoituksia kuulokkeilla ja ajattelin, että parhaiten siihen samaan kuplaan pääsen kuulokkeet korvissani. Olin harjoitellut hypnosynnytyksen hengitystekniikoita ja vaipumista syvään rentouden tilaan, jota voisin verrata kuin kehosta irtautumiseksi, sitä on paikalla, mutta tuntuu että on silti jossain kauempana, kuin itsensä takana. Tyttömme ovat 2- ja 4-vuotiaat, meillä on harvoin hiljaista, joten kuulokkeilla kuuntelu oli tavallisempaa, kuin ne hetket jolloin olin kotona yksin ja kuuntelin harjoituksia kaiuttimen kautta. Näin sain synnytyksessä suljettua ihan kaiken ulkopuolelleni.

Toivoin etukäteen, että osaisin olla katsomatta kelloa puhelimestani, vaikka vaihtaisin kuunnelmaa tai laittaisin sen alusta ja uskomatonta kyllä pystyin siihen! Olin niin syvällä omassa kuplassani, että ainoa kellonaika minkä syystä tai toisesta olen tietoisesti huomioinut oli 7:25. Jossain vaiheessa toiveestani puolisoni siirtyi halaamaan minua ja kätilö jatkoi veden kaatamista alaselälleni ja paineli joitain pisteitä, jotka koin lantion aluetta edelleen rentouttaviksi. Tunsin hyvin selvästi vauvamme olevan matkalla. Kehoni toimi aivan automaattisesti ja itsestään, se oli mahtavaa tiedostaa. On aivan uskomatonta, että tunsin vauvan niin selvästi, en ole aiemmissa synnytyksissä näin tuntenut. Juttelin hänelle myös aika-ajoin mielessäni, että hän voi tulla ja hän pääsee hyvin ja rauhassa. Jossain kohdassa minulle tuli tunne, että syystä tai toisesta hän ei nyt tunnu pääsevän etenemään. Tämä oli varmaan se nk. epätoivon hetki, joka kuitenkaan ei tuntunutkaan yllätyksekseni epätoivoiselta, vaan ennemmin kysyvältä, että eikö hän pääse.

Syntymähetkellä muutamien aaltojen ajan hän ja minä molemmat vähän selvästi odottelimme voimaa ja uskallustakin, jotta hän sitten pääsi syntymään. Ensin pää, jonka jälkeen seuraava aalto ei ollutkaan yhtä vahva vaan odotin sen yli ja vasta sitten (muistaakseni) tuli vahvempi, jonka jälkeen hän syntyi kai kokonaan jo. En muista ihan varmasti, olin hyvin syvällä omassa kuplassani. Kätilö työnsi vauvan jalkojeni välistä etupuolelleni ja kehotti nostamaan itse syliin. Nostin vauvamme syliini, mutta en (hieman harmiksenikin) ollut vielä ihan paikalla tässä tietoisuudessani, joten en oikein muista tätä hetkeä, vain ihan pienen aavistuksen kuvasta, jossa vauva on veden alla edessäni ja sitten nostin hänet syliini. Sitten ihan joidenkin sekuntien aikana, luulen, palasin tietoisuuteen ja siihen hetkeen. Hän syntyi 8:43. Olo oli ja on edelleen aivan uskomaton, että kaikki meni todella niin rauhallisesti, niin lempeästi hengitellen, eikä edes pään syntyminen tuntunut pelottavalta, kuten se aiemmissa synnytyksissä on tuntunut, sekä fyysisesti että henkisesti. Olen hurjan ylpeä itsestäni ja vauvastani. Olo on onnellinen ja kiitollinen!

Toivon, että äidit enemmän ja enemmän löytävät rohkeuden ja luottamuksen itseensä, syvän yhteyden sisimpäänsä ja uskaltavat antautua syntymän ihmeelle, koska se jos mikä muuttaa maailmaa. Meissä on kaikki voima sisällämme. Pystymme mihin ikinä haluamme.

-Annika