Synnytystarina-sunnuntai: Hetan 5-kiloisen vauvan synnytys omassa rauhassa, "mä vien tän homman maaliin".

Ensimmäisessä synnytyksessä pari vuotta sitten olin siirtynyt sairaalaan lähinnä väsymyksen takia synnytyksen jatkuttua jo pari vuorokautta mukaanlukien noin vuorokauden latenssivaiheen. Aktiivinen synnytys alkoi vesien aukeamisella ja heti oli ilmiselvää, että lapsivedessä oli hyvät määrät mekoniumia, eli vauva oli kakannut kohdussa. Uskoin mekoniumin johtuvan kuitenkin siitä, että kantoaika lähestyi jo viikkoa 42 enkä uskonut liikkuvainen vauvan olleen kriisitilassa. Toiveena oli silloin ollut kotisynnytys holistisen doulan tukemana. Sairaalassa vietin vielä noin vuorokauden ennen esikoisen syntymää ja oman vapauden jatkuva rajoittaminen koska aina ”pitää” tai ”ei saa” raivostutti ja häiritsi synnytystauhaa. Esikoinen syntyi alateitse terveenä ja virkeänä. 

 

Toisessa raskaudestani kävin vain kahdesti neuvolassa saadakseni lähetteet ultriin ja raskaustodistuksen. Voin koko raskauden ajan mainiosti ja viimeisinä viikkoina arvostin kovasti sitä, ettei kukaan soitellut tai painostanut yliaikaiskontrollilla tms. kuten esikoisen aikana kävi.  

 

Siirtyminen avautumisvaiheeseen on kuin veteen piirretty viiva, mutta alkoi syntymäpäivän iltapäivästä ehkä klo 17-18 aikoihin latenssivaiheen jatkuttua noin 24h. Olin sanonut miehelle koko päivän, että illan tullen synnytys joko alkaa ”kunnolla” tai synnytys loppuu konsanaan. Ensimmäinen arvaus osui oikeaan ja supistukset alkoivat tihenemään. Äänenkäyttö alkoi olla tarpeellista. Vaihtelin paikkoja supistuksia vastaanottaessa ja parhaalta tuntui lievä taaksepäin nojaaminen supistuksen aikana. Esikoisen mielestä ääntelyni oli hulvattoman hauskaa. 

 

Välillä mieleni karkasi  miettimään kauanko tätä tulee kestämään, mutta päädyin aina siihen lopputulokseen, että eipä minulla siihen juuri ole vaikutusvaltaa. Limatulppa oli alkanut tulla jo latenssivaiheen aikana, mikä oli rohkaiseva merkki. 

 

Minua hermostutti hieman ajatus siitä, että synnytys kestäisi ja kestäisi ilman tunnetta sen edistymisestä kuten esikoisen aikana, joten tarkistin välillä kohdunsuun tilannetta ja koittamatta analysoida senttimetrimääriä sen enempää pystyin toteamaan, että etenemistä tapahtuu kokoajan. Tämä oli itselleni huojentava tunne ja valoi toivoa siitä ettei synnytys kestäisi päivätolkulla. 

 

Noin klo 20 aikaan kävin suihkussa ottamassa supistuksia vastaan synnytysjakkaralla ja kun supistuksen tullessa en pystynyt liikkumaan kymmentä senttiä lähemmäs vessanpönttöä oksensin kaaressa kylpyhuoneen lattialle. Mies tuli urhoollisesti siivoamaan jäljet ja totesin että yksi supistus aiemmin sotku olisi ollut olohuoneen matolla. Suihkussa en kauaa viihtynyt ja siirryin takaisin olohuoneeseen patjalle kunnes mies meni viemään esikoisen nukkumaan. Pian sen jälkeen siirryin pöntölle ottamaan supistuksia vastaan. En tiedä milloin tarkalleen koin siirtymävaiheen mutta muistan ajoittain kokeneeni turhautumista ja toivottomuutta siitä kauanko tämä vielä jatkuu. Näihin ajatuksiin taas totesin että no niin kauan kun jatkuvat. Minkäs teet. 

 

Mies otti aikansa esikoisen kanssa ja kävin noin klo 10 aikaan hakemassa vessaan patjan ja pyyhkeitä, joiden päälle asetin synnytysjakkaran. Tälle asemalle sitten jumahdin, koska supistukset eivät sallineet liikkumista tai muita asentoja. 

 

Kokeillessani tunsin vesipussin ja vauvan pään sen takana, mutta vielä melko ylhäällä. Tiesin kuitenkin, että loppu lähenee ja toivoin todella, ettei aikaa kuluisi enää tuntitolkulla. Avaavat supistukset loppumetreillä olivat hyvin intensiivisiä ja ratsastin niillä parhaani mukaan puristamalla tuolin reunoja ja nojaamalla lievästi taaksepäin päästäen pitkän AAAAHHH -äänen. Siinä vaiheessa olisin toivonut olevani enemmän synnytyshuuruissa kuin olin. Supistusten kovan paineen aikana pissaa lorahteli patjalle ja pyyhkeille mutta en antanut sen häiritä. Ajattelin että tulkoon vaikka kaikki ruumiin eritteet ulos niin saapahan vauva hyvän bakteerikannan syntyessään. 

 

Koin valtavaa helpotusta kun avaavien supistusten keskivaiheille tuli lyhyt jakso ponnistamisen tarvetta, jonka hyödynsin. Tuntui todella helpottavalta voida aktiivisesti työntää kehon sitä pyytäessä ja nauroin supistusten välissä nautinnon ja helpotuksen tunteesta kuin hulluksi tullut nyt syvällä synnytyshuuruissani. Mieheni kuunteli toisesta huoneesta synnytykseni voimakasta äänimaailmaa ihmetellen. 

 

Työntävä jakso supistuksen aikana piteni kestoltaan ja intensiivisyydeltään ja yhden vahvan supistuksen aikana pieni pullottava vesipussi vauvan pään edessä poksahti. Kerroin miehelleni että vedet ovat virallisesti menneet. Supistukset jatkuivat ja kehoni työnsi vauvaa kovasti ulos. Pään alkaessa venyttää henkeni oli täysin salpaantunut ja haukoin happea kuin hukkuva. Mieheni oli rynnätä tarkastamaan että kaikki oli hyvin ja ennen kuin hän pääsi lähellekkään huikkasin ”keep it cool”, josta hän tiesi kaiken olevan ok ja palasi takasin pelin äärelle toiseen huoneeseen. Valehtelisin jos sanoisin etten tuntenut infernaalista kipua ja poltetta sen lyhyen aikaa mitä pään syntyminen kesti. Tiesin sen kuitenkin olevan normaalia ja luonnollista. Tunteesta on vain mentävä läpi eikä se loppuviimeksi kestä kauaa. 

 

Olisin luultavasti säälinyt itseäni moninkertaisesti enemmän ja ajautumut helpommin uhrin mielentilaan, jos olisin ollut seuroissa viimeisten parin tunnin intensiivisyyden aikana. Tiesin ettei kukaan minua voi synnytykseltä ”pelastaa” eikä tarvitsekaan. Vauva tarvitsee syntyäkseen vain minut ja kaikkein täydellisin antautuminen joka optimoi synnytyksen onnistuu parhaiten kun olen täysin yksin synnytystilassani. 

 

Yksi valtava supistus työnsi vauvan pään lopulta kokonaan ulos. En kutsunut miestä paikalle vaan halusin rauhassa viedä homman maaliin. Olin niin onnellinen tietäessäni että synnytys on tulossa tiensä päähän. Tunnustelin vauvan päätä itsetekemälläni synnytysjakkaralla istuessani. Tunsin pienen korvan ja paljon limaista tukkaa. Vauva oli rauhassa, mutta tunsin pieniä liikkeitä. Tiesin, ettei vauvalla ollut hätää. 

 

Seuraava supistus tuli pian, mutta oli lyhyt, eikä vauvan hartiat syntyneet sillä. Mieleeni oli heti hiipinyt pään synnyttyä pelon hiven; voiko vauva nyt jäädä hartioista jumiin? En edelleenkään tiedä tuliko pelko ulkopuolelta vai oliko se niinsanotut aiheellinen, sillä kehoni tunsi vauvan olevan kookas. Seuraava vahvempi supistus tuli ja kehoni työnsi, minä ponnistin viimeistä kertaa ja ohjasin vauvaa päästä taaksepäin niin, että hartia vapautuisi häpyluun takaa. Vauva luiskahti sen suuremmitta vaivoitta märälle patjalle vesipläjäyksen saattelemana ja huusin miehelleni: ”He is out!” 

 

Nostin vauvan rinnalle ja hän päästi heti pienen rohisevan vinkaisun ja pian pari itkua, mutta rauhoittui sitten ja katseli vanhempiaan pöllämystyneenä. Kello oli 23:47 eikä koko synnytyksen aikana (ainakaan ennen pään syntymistä) ollut mieleeni noussut yhtään huolta tai pelkoa vaan olin tiennyt kaiken etenevän niinkuin kuuluu ja vauvan voivan hyvin. Olimme kaikki toisistamme haltioituneita ja sanoin miehelleni heti, että hän näyttää aivan sinulta. 

 

 

Noin 25 minuuttia syntymästä siirryin takaisin jakkaralle ja ponnistin kerralla istukan kulhoon ilman sen kummempaa supistusta. Rakas istukka oli tehtävänsä tehnyt ja valmis tulemaan ulos. Siirryimme sohvalle ihastelemaan vauvaa ja hän alkoi syödä rintaa välittömästi hyvällä imuotteella. Sidoimme ja leikkasimme napanuoran keitetyillä saksilla, söimme ja siirryimme sänkyyn nukkumaan noin kolmen aikaan aamuyöstä. Kaikki oli täydellistä ja rauhallista. Oma vointini oli mahtava. Alapäässä vain epämukavuuden tunnetta muttei kipuja. 

 

Seuraavana päivänä ihana kotikätilö kävi ottamassa toivomamme mittaukset ja kirjoittamassa syntymätodistuksen. Pojan mitoiksi tulikin upeat 53cm ja 5200g. 

 

 

Vasta muutama päivä synnytyksen jälkeen tajusin saaneeni repeämän, joka näytti aika hurjalle. Pystyin kuitenkin suurella varmuudella toteamaan, että kudos oli vain pinnallisesti rikkoutunutta. Repeämän hoksaaminen kesti niin pitkään, sillä se oli uskomatonta kyllä lähes täysin kivuton. Parantuminen oli lähtenyt jo hyvin käyntiin ja asiaa punnitessani tunsin vahvasti, että tämä repeämä oli tarkoituksen mukainen ja paranisi itsestään. Ja niin se teki ilman kipuja, aiheuttamatta toiminnallista haittaa. 

 

Vauva on kasvanut hurjaa vauhtia ja on terve, rauhallinen ja tyytyväinen. Tästä on hyvä jatkaa neljän perheenä ❤️