Synnytystarina-Sunnuntai: Ann-Marien synnytys oman kodin rauhassa: "Elämäni voimaannuttavin kokemus"

Kaikista peloista huolimatta, kotisynnytys oli upeinta mitä olen kokenut. 

Synnytyssaallot alkoi hiljalleen jo perjantai yönä, tunsin kuitenkin vielä silloin että nämä ovat vasta harjoitusaaltoja vaikka ne yllättivät intensiivisyydellään jo silloin sillä heräsin jokaiseen noin parin tunnin välein ja kuten arvelinkin, ne laantuivat aina aamuun. 

Seuraava yö oli samaa ja sitten jälleen päiväksi helpottui, kävin doulan kanssa muutamia viestejä sillä limatulpan ja lapsiveden tihkuminen mietitytti, päädyttiin kuitenkin seurailemaan ja rentouduin vain elämään. 

Sunnuntai illan koittaessa olin silti jo hiukan turhautunut, sillä selkeästi mieli ja keho oli laskeutunut jo synnytykseen mutta huomenna alkaisi arki ja perheen kuskaus ees takasin harrastuksista kouluun ja töihin, en millään halunnut enää tästä kuplasta siihen hötkeeseen. 

Sunnuntai iltana myöhään laitoin esikoisen isälle kuitenkin viestin jos hän pitäisi hänet vielä tiistaihin, intuitio liene. 

Synnytysaallot alkoi illalla olla taas yhtä intensiivisiä kuten kaksi edellistä iltaa, mutta edelleen satunnaisia joten menin nukkumaan normaalisti siinä alku illasta, heräsin kuitenkin yhden aikaan yöllä jälleen intensiivisiin supistuksiin, jotka siis ihan saivat jo puhaltelemaan ääneen. Hetken päästä ymmärsin että nyt ne tästä sitten tihenee.

En viitsinyt pitkään vaikeroida makkarissa vaan herätin miehen ja sanoin että menen alas laittelemaan synnytystilaa ja kysyin, miten saan sut sinne, kun tarviin. 

Hän sanoi että huudat vaan.

Mä olin odottanut vähän lempeämpää alkua, sellaista mistä selkeästi tunnistaisi että nyt sitä mennään pikkuhiljaa. Kuten esikoisesta, muistan sen edelleen lämpöisenä aurinkoisena aamuna, kun supistukset alkoivat kutitellen ja kevyesti. 

Nämä supistukset oli kuitenkin jokainen todella syviä ja haastavia. 

Jokaisella on viesti, jokainen tuo lähemmäs vauvaa— ajattelin.

Sinnittelin patjalla synnytystilassa, ekanakin siksi etten herättäisi miestä vielä tueksi jotta hän saisi vähän edes lepoa ja toisekseen etten menisi ”liian aikaiseen” ammeeseen koska tiesin että sieltä ei ole paluuta vaikka olo menisi todella epämukavaksi. Se amme oli mun ainut helpotus siihen kipuun. 

Jossain vaiheessa pelkäsin myös että jos meiltä loppuu lämminvesi niin mitä ihmettä mä sitten teen.
Tässäkään vaiheessa en vielä ajatellut että synnytys oli jo täysiä käynnissä, ajattelin vaan että tämä tulee kestämään sillä vaikka aallot oli intensiivisiä, ne oli todella epäsäännöllisiä ja välitkin oli 10-15 minuuttia arviolta, välillä jopa torkahdin ja kului jopa 20 min. 

Neljältä mä oon laittanu doulalle etten kestä enää ”vaikka tää ei oo ees vielä alkanut” 

Viideltä,että siirryn kylpyyn ja alkaa vaan tulemaan pikkuhiljaa ja vielä vaille kuus jo epätoivoissani siitä miten alussa ollaan ja voimat on ihan loppu. 

Mä pelkäsin kipua ja kuolemaa. 

Luulen että ne käy edes häivähtäen mielessä miltei jokaisella kotisynnytykseen valmistuvalla. Ihanan alkukantaista jopa antautua näille peloille ja tunteille. 

Loppujenlopuksi niinkun me nyt pystyttäisiin vaikuttamaan lopputulokseen missään tilanteissa, tai tarkoitan, että tapahtuu mikä kuuluu tapahtua ja me ei voida kun antautua, me saadaan antautua elämälle ja se on voimaannuttavaa. 

Kuitenkin, mä pelkäsin etten yksinkertaisesti kestä, ja yksin yöllä ottaessani niitä supistuksia vastaan ajattelin etten kestäkään, tuntu että voimat oli jo loppu siinä vaiheessa kun homma oli ihan alussa, tai mä luulin että alussa. 

Mieli odotti niitä säännöllisiä supistuksia ja koska niitä ei suoranaisesti kuulunut niin oletin että tässä tulee menemään kauan, todella todella kauan. Toisinaan sain ajatuksista kiinni että jokainen supistus tuo mut lähemmäs vauvaani ja sieltä sain voimaa ja toisinaan taas ajattelin että supistus kerrallaan, kaikki on hyvin. 

Jokainen supistus oli siis heti sieltä alusta alkaen todella intensiivinen ja tässä vaiheessa synnytystä oli takana viis tuntia ja olin ihan valmis että nyt tarviin apua, että jaksan. 

Sanoin miehelle että pakkaa kassi, kohta kun doula tulee me lähetään sairaalaan että mä en kestä enää,

 tää oli toisiks viimeinen supistus ennen ponnistusvaihetta, sain voimaa tässä vaiheessa siitä että mies lupasi näin, vaikka osa musta ties että mä en tule nousemaan sieltä altaasta mihinkään.

Oli nautinto kaukana, mieli sanoi ettet osaa rentoutua kunnolla, etkä hengittääkkään.

Huusin läpi niiden viimeisten supistusten. 

Kun kuulin doulan viimein saapuvan, sopersin etten kestä ja että jotain pamahti just käteen vedessä, 

olin myös jo tajunnut niillä hetkillä että ei hitto me ponnistetaan jo, se synnytys oli kuitenkin edennyt kokoajan, vauva on ihan kohta täällä, se oli aivan sanoinkuvailemattoman hullu fiilis, että ei helkkari mä oon tehny tän kaiken, ihan yksin ja tää on ihan kohta siis jo ohi, vauva on ihan kohta mun sylissä. 

Syntymävaiheessa tunsin miten pää liikkui synnytyskanavassa ja vauva etsi asentoaan supistusten välissä, mä murisin ne supistukset ja se ponnistamisen tarve oli käsittämättömän jäätävä.
Jälkeenpäin mä oon miettinyt, oisinko mä pystynyt siinä hellittämään ja hengittämään vauvaa hellemmin ulos, mutta hyvin kaikki meni siitä ponnistamisesta huolimatta.

Meidän vauva osasi syntyä, täydellisesti. 

Mun keho osasi synnyttää täydellisesti, mun mieli oli se minkä kanssa mä kamppailin.
Mä miltei koko synnytyksen epäilin itseäni ja sitä miten kestän, miten en osaa rentoutua, hengittää tai ylipäätään olla, ja samaan aikaan mun keho teki kuitenkin kaiken täydellisesti.

Doula sanoi syntymävaiheen aikana sekä päivä synnytyksen jälkeenkin, että sä osasit hengittää kyllä tosi hyvin ja syntymävaiheessakin rauhoituin aina supistusten välissä. 

Napanuora oli kaulan ympärillä mutta sekin on vauvan viisautta, vauva oli täydellisen värinen, kokoinen ja todella reipas heti synnyttyään, nostimme isän kanssa vauvan syliini ja mietin että ei helvetti mä tein sen sittenkin. 

Napanuoran leikkasimme joskus reilun tunnin päästä kynttilöin ja lopuksi saksilla, istukasta tehtiin printti ja sitten se lähti doulan mukaan jonka hän sitten toi seuraavana päivänä kapseleina. 

Näin kaksi kuukautta synnytyksestä pystyn jo sanomaan tämän olleen elämäni voimaannuttavin kokemus ja olen äärettömän kiitollinen mm. Juuri Mamalle, Siunattu Syntymä- oppaasta joka toi varmuutta ja turvaa synnytysmatkalleni.