Sofian syntymä

Kolmas kerta toden sanoo – tämä raskaus oli monilta osin erilainen ja toisaalta myös hyvin samanlainen kuin edellisetkin. Tässäkin raskaudessa voin fyysisesti todella hyvin, kiinnitin huomiota ravintooni ja elin elämääni kuten ennen raskauttakin – ilman tutkimuksia, mittailuja tai ultraääniä. Tätä vauvaa kannoin kohdussani kristittynä: raskauden aikana sain liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja uskon myötä myös monet luonnolliseen synnytykseen liittyvät ajatukseni vain vahvistuivat. Tämä raskaus-aika oli ihanan yksinkertaista, ilman mitään ylimääräistä. Kaikki affirmaatiot, meditaatiot, rituaalit, visualisaatiot sunmuut olin jättänyt kokonaan pois. Oli “vain” vauva, joka kasvaa kohdussani, Raamattu, rukous ja Pyhien ihmisten elämänkerrat, joista ammentaa voimaa äitiyteen ja yhteyteni vauvaan.

Kaksi lasta vapaasti synnyttäneenä en kokenut niinkään tarvetta valmistautua enää itse synnytykseen mutta tiesin tarvitsevani tukea postpartum-aikana. Loppuraskaudessa minulle järjestettiin kotonamme ihanat äitijuhlat, joissa pääpaino oli postpartum-ajan tukemisessa. Kaikki osallistujat toivat valmiita aterioita pakastattevaksi postpartum-aikaa varten sekä monet myös lupautuivat tuomaan ruokaa meille vauvan synnyttyä. Sain postpartum-doulaltani ihanan hieronnan, söimme hyvin ja nautimme toistemme seurasta! Juhla oli todella koskettava ja sen lämmin tunnelma jäi huokumaan kotiimme pitkäksi aikaa.

Sitten laskettu aika tuli ja meni. Sain itseni kiinni siitä odotuksesta, että tämä synnytys alkaisi kuten aiemmatkin tasan laskettuna päivänä 23.3 tai korkeintaan muutama päivä sen jälkeen. Niin itsestään selvää kuin se onkin, etteivät synnytykset noudata mitään tiettyä kaavaa, olin asettanut selkeän oletuksen, että vauva syntyisi maaliskuun puolella. Tämä loppuraskauden odotus oli kuitenkin siunaus itsessään. Sain todella uppoutua odotuksen ytimeen, siihen epätietoisuuden mysteeriin, joka synnytyksen käynnistymiseen liittyy. Minulla ei ole valtaa hallita aikoja ja nyt sain todella antautua tähän epämukavaankin odotukseen. Yritin muistuttaa itseäni nauttimaan näistä viimeisistä päivistä, vaikka välillä alkoi tuntua siltä että ei tämä vauva synny ikinä! Tiesin kuitenkin, että Herralla on hänelle täydellinen syntymäpäivä valittuna, joten voin valita luottaa ja antautua.

Ja sitten päästin irti. Olkoon kohdussa niin kauan kuin on. Miten voi olla, että loppuraskaudessa ajan kulku hidastuu äärimmilleen. Päivät matelevat ja sitä tuntuu kuin olisi välitilassa – ei vielä siellä, muttei ihan täälläkään. Kuin jokin huntu laskeutuisi maailmani ylle. Katsoin elokuvia ja sarjoja. Makoilin sohvalla. Kävelin korttelin ympäri. Istuin ja tuijotin ulos ikkunasta hiljaisuudessa. Ja sitten vaihtui huhtikuu.

Huhtikuun ensimmäisen päivän iltana tunsin jo vahvasti synnytyksen lähenevän. Pieniä supistuksia oli tullut jo useamman viikon ajan epäsäännöllisesti, ja aloin olla jo kypsä ja valmis päästämään tämän lapsen kohdustani ulos.

Yöllä herään kolmen aikaan napakkaan supistukseen, käyn vessassa ja katselen ikkunasta hiljaisuudessa lepäävää metsää. Menen takaisin nukkumaan. Koko yön heräilen toisinaan supistuksiin, ja mielessäni iloitsen sillä tiedän synnytyksen alkaneen. Aamulla seitsemältä herätän mieheni ja kerron, että nyt alkaa tapahtua. Pohdin hälytänkö valokuvaajan ja doulan meille liian aikaisin, soittaessani heille aamutuimaan. Valokuvaaja saapuukin noin kahdeksan aikaan – eikä yhtään liian aikaisin!

Panen saunan päälle ja käyn lämpimässä suihkussa. Laitan lapsille aamupalaa ja syömme yhdessä mieheni sytyttäessä takkatulta. Supistuksia tulee säännöllisesti, ah vihdoin koittaisi se päivä, tämä lapsi syntyisi Palmusunnuntaina! Makoilen supistusten välissä, jumppapallon päällä ja nelinkontin takkatulen edessä. Perhe hääri ympärillä. Välillä poikaseni kiipeää selkääni ja pitää todeta, että nyt äiti ei pysty leikkimään. Kello tulee yhdeksän. Kehossa alkaa tuntua jo epämukavalta, miten tätä jaksaisi, on vaan pakko mennä tämän läpi. Herra armahda! Mieheni on jälleen kerran paras tukijani synnytyksessä, pitäen huolta että saan juotavaa ja hoitaen käytännön asiat kuntoon, muuta en kaivannutkaan.

Siirryn pesuhuoneeseen, jonne olimme laittaneet patjan ja tyynyjä lattialle. Makoilen hetkisen ja siirryn lämpimän saunan lauteille. Makaan hiljaisuudessa, tulee täydellinen rauhan hetki, tyyni ennen myrskyä. Seuraava supistus tuleekin voimalla ja kehossani tulee jo ponnistuksen tarve. Oho, nyt ollaan jo tässä vaiheessa, mietin ja siirryn pystyasentoon, kömmin saunasta ulos voihkien ja äännellen. Poikani on tullut kylpyhuoneeseen ja toteaa “hassu äiti”. Kello lähenee kymmentä. Valitan miehelleni, että “en pysty rentoutumaan”, johon hän toteaa ” ei sun tarvitsekaan rentoutua, sun tarvitsee vain synnyttää!” Muutama voimakas supistus tulee patjalla makoillen, nauran ja ulisen, on tämä hullua! Vedet menevät ja nousen nelinkontin, keho alkaa työntää vauvaa ulos. Tunnen, miten pää työntyy lantiossa, venyn ja venyn. Sitten pää onkin ulkona ja seuraavalla supistuksella luiskahtaa koko keho patjalle ja vauva parkaisee ensi-itkunsa. Kiepautan kaulan ympärille kietoutuneen napanuoran pois ja nostan vauvan syliini. Koko perhe ympärillä katselee uutta perheenjäsentä ja vauva katselee meitä täysin virkeänä. Nostan hänet syliini “hei, hei, tervetuloa!” “Meidän Sofia!”

“Se on tyttö!”- huudahtaa esikoinen innoissaan, siskosta hän olikin puhunut koko raskausajan.

Miten siunattu synnytys! Täällä hän nyt on, kolmas lapsemme! Vartin päästä saapuu doulamme, virpoen meidät synnytystilassa, vauva ensi-imetyksessä rinnallani, syntymän pyhyyden täyttäessä koko talomme. Muutaman kerran yritän synnyttää istukkaa, odotellaan vielä. Tunnen, että haluan saada syntymän päätökseensä. Alle tunnin kuluttua istukkakin on ulkona ja siirrymme lapsivuoteeseen. Saan herkullisen aterian sänkyyn, lapset koristelevat kakkua doulamme kanssa ja käyvät välillä ihastelemassa vauvaa.

Iltapäivällä poltamme napanuoran irti. Kaksi edellistä lastani ovat lotus-lapsia, eli napanuoraa ei ole katkaistu lainkaan vaan se on saanut irrota itsestään. Tässä synnytyksessä koen oikeaksi, että napanuora katkaistaan ja vauva katseleekin tyytyväisenä ja rauhallisena kun vahva liekki polttaa nuoran irti. Sitten doulani ja mieheni vievät vauvan ensimmäiseen kylpyyn jonka jälkeen asetumme lapsivuoteeseen, jossa pesimmekin rauhassa seuraavat viikot.

Nyt olemme viisihenkinen perhe. En voisi olla onnellisempi. Kunnia Jumalalle!

Raskauskuva: Tanja-Lotta Hakala

Synnytyskuvat: Pinya Leona www.pinyaleona.net