Perhe on kaiken elämän keskus

“Jos haluat muuttaa maailmaa, mene kotiin ja rakasta perhettäsi”. 

Tämän sitaatin näin somessa jokunen vuosi sitten ja se tiivistää minusta kaiken olennaisen. Itse muokkaisin tätä kuitenkin näin: “jos haluat muuttaa maailmaa, perusta perhe ja sitoudu siihen!”

Elämme maailman aikaa, jossa perheet hajoavat ennen näkemättömällä tahdilla, jossa ydinperheet ovat jo jonkinlainen harvinaisuus ja jossa vanhemmuuteen ei suoranaisesti kannusteta. Kotiäitiyttä pidetään jo jonkinlaisena aikansa eläneenä ilmiönä. Jos sanot haaveilevasi kotiäitiydestä saatat saada hieman kummeksuvia katseita. Kukapa haluaisi uhrata upean ura-polkunsa vaippojen vaihtoon ja kotivaimona elämiseen?

Miksi valita “tylsä ja vanhanaikainen” kotiäitiys, kun voisit tehdä merkittävän uran, saada mainetta ja mammonaa, olla oman elämäsi jumalatar ja kulkea villinä ja vapaana naisena toteuttaen unelmiasi?

Sukupolvi toisensa perään olemme ajautuneet yhä syvempään egoismiin, vastuun-pakoiluun ja hedonistiseen elämäntapaan. Sillä kotiäitiys (ja äitiys ylipäänsä) on egoismin vastakohta – se on toisen ihmisen tarpeet omiesi edelle laittamista, se on 24/7 palveluksessa elämistä, se on uhrautumista, se on elämän arkisen ihmeellisyyden kokemista. Se on valvottuja öitä, itkuisia päiviä, se on itsesi unohtamista, se on haastavaa, se on Jumalan työtä. Maailmassa, jossa olemme tottuneet nopeaan tempoon, nopeasti saavutettavaan hyvänolon-tunteeseen, kotiäitiys vaatii pitkän tähtäimen näkökulman. Tiedät, että olet kasvattamassa tulevaisuuden sukupolvea, ja työsi jälki tulee näkymään kenties vuosikymmenten päästä: siinä, millaiset arvot omat lapsesi omaksuvat, miten he tulevat kasvattamaan omat lapsensa, miten he kohtaavat maailman ja sen haasteet. 

Sanotaan, että elämme ns “totuuden jälkeistä aikaa”, tuhansien mahdollisuuksien maailmassa, jossa kaikki on käännetty ylösalaisin. Tässä paradoksaalisessa maailmassa ‘kaikkien totuus voi olla totta’ paitsi perinteiset perhe-arvot, jotka ovat muinaisjäänteitä ja kehityksen esteenä. Feministithän taistelivat vuoskymmenten ajan naisten asemasta, jotta naisetkin pääsisivät uraputkiin eikä heidän tarvitsisi enää olla “vain” kotona lastensa kanssa. Tasa-arvon nimissä ollaan kuitenkin saatu mittaamatonta tuhoa aikaan perinteisten sukupuoli-roolien häivyttyessä yhdeksi harmaaksi massaksi. Tasa-arvon nimissä naiset ollaan saatu hellan ja vaippojen vaihdon äärestä palkkatöihin ja lapset kasvatettaviksi valtion laitoksiin. Miltä näyttääkään tämän kehityksen hedelmät tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa? Pahoinvointi lisääntyy, synnytyksen jälkeinen masennus yleistyy, yhä useampi lapsi kasvaa rikkinäisessä perheessä.

Kotiäitiyden ja lapsiperheiden arvostuksen puute näkyy yhteiskunnassamme jo monilla tasoilla. Synnytykseen suhtaudutaan kliinisenä toimenpiteenä, vanhempien omiin vaistoihin ei luoteta vaan ammattilainen tietää aina heitä paremmin. Lapsiperheille myönnetyt tuet valtion toimesta ovat minimaaliset ja kotihoidontuella eläminen hipoo köyhyysrajaa. Näin lasten kasvatuksesta kotona tulee taloudellisesti jopa mahdotonta.

Vanhemmuus tässä ajassa ei todellakaan ole helppoa. Perinteisten perhe-arvojen ylläpitäminen on nykyään taistelutanner maailmassa, joka yrittää syöttää meille kaikkea muuta kuin sitä, millä on todellista merkitystä ja arvoa. Katsokaa, mitä tässä maailmassa halveksitaan, mitä pidetään “epäsuosittuna” ja vanhanaikaisena, siitä näette sen tien, jolta löytyy todellinen merkitys! Paholainen pyrkii tuhoamaan tässä maailmassa kaiken sen, joka on pyhää ja Jumalan tahdon mukaista. Perinteiset sukupuoliroolit, perhe-arvot, ydinperheen, äitiyden merkityksen ja viattoman lapsuuden.

Sillä vahvat perheet ovat vahvan yhteiskunnan perusta

Ja vahvat perheet ovat vahvan ihmisyyden perusta. Perhe on ihmisen ensimmäinen yhteisö, perheellä on mittaamattoman merkittävä vaikutus lapsen arvoihin ja kehitykseen. Tässä ajassa perheen yhdessä pysyminen on todellinen taidonnäyte ja haaste, sillä vastoinkäymisiltä ei tulla välttymään. Isovanhempiemme ajassa avioliiton solmiminen oli vielä lähestulkoon itsestäänselvyys ja sen purkamista ei tehty heppoisin perustein. Yhteen ihmiseen sitoutuminen, hänen kanssaan kasvaminen, haasteiden kukistaminen ja toistensa rakastaminen on kenties syvin “henkinen kasvukoulu”, jota on olemassa. Miltä tämä maailma näyttäisikään, jos omien halujen ja toiveiden sijaan keskityttäisiinkin enemmän lähimmäisenrakkauteen, siihen miten voimme palvella ja tukea perheenjäseniämme?

Mitä jos elämän todellinen merkitys ei tulekaan jatkuvalla itsensä kehittämisellä ja omia unelmia jahtaamalla, vaan pitkäjänteisellä sitoutumisella ja perinteisten perhe-arvojen ylläpitämisellä? Todellinen vallankumous tapahtuu kotiemme sisällä, perheitämme vaalien, lapsuuden pyhyyttä suojellen.